Tähän on tultu

Tähän on tultu: viiden hengen perhe ja kuusi tietokonetta. Ja suurin osa niistä eksyi kansoittamaan minun työpöytääni nuorison joululoman aikana. Jokaisella on perheessä oma läppärinsä ja miehellä työn vuoksi kaksi.

Muistan aivan hyvin vielä sen, kun sain ensimmäisen kännykkäni ja hävitin sen sitten ratsastusretkellä Mongolian aroilla. Ja kun ostimme vanhemmille lapsille puoliksi ekan kännykän. Eikä siitäkään niin kauan ole kun opettelimme työkaverin kanssa internetin käyttöä. Silloinen esimieheni tuli huolestuneena paikalle ja kysyi, kuka tämän ylimääräisen nettisurffailun oikein maksaa. Hänellä ei oikein ollut käsitystä internetistä, eikä siitäkään, että palvelusta oli kuukausiveloitus.

Olemme siis osa informaatioyhteiskuntaa. Luemme uutiset verkosta tai katsomme ne satelliitilta, osallistumme sosiaaliseen mediaan, soitamme Skypessä puhelumme ja luemme kirjamme verkossa ... ei sentään aivan. Ostin joululahjaksi divarista nuorisolleni vanhanaikaisesti kasan kirjoja, ja verkkolukemisesta huolimatta ne näyttivät vielä kelpaavan. Välillä oikein havahduin siihen, että talossa oli aivan liian hiljaista. Syy siihen oli se, että kaikki näkyivät joko lukevan kirjojaan tai surffaavan netissä. Tulevaisuudessa pärjäävät ne, jotka osaavat etsiä tietoa verkosta. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että lapseni ovat kaiken informaatiotulvan keskellä myös kirjallisuuden suurkuluttajia.

Itsekin ehdin joulun aikaan lukemaan useamman kirjan esimerkiksi mediapropagandasta. Sopiva ajoitus kun seuraa kaukaa Suomen presidentinvaaleja ja kirjoittelua lehdissä. Todellista valtaahan pitävät ne, jotka saavat kansan heidän huomaamattaan uskomaan siihen mitä heidän halutaan uskovan. Luulemme vielä, että olemme itse mielipiteemme muodostaneet omasta vapaasta halustamme.

Ennakkoäänestyskopissa käydessäni katsoin tuskastuneena ehdokkaiden listaa: nämä kahdeksanko edustavat Suomen poliittista parhaimmistoa, joista kansan pitää valita yksi maatamme johtamaan. Ylioppilaita tai lähes eläkeläisiä suurin osa ... huokaus.