Sonjan kanssa menimme yksi ilta hakemaan Bettinaa ja hänen kaveriansa Saaraa synttäreiltä. Saaran isä oli heidät sinne vienyt, ja minulla oli kirjalliset ohjeet talon sijainnista. Löysimme juhlatalon metelin perusteella, ja ovikin oli valmiiksi jätetty auki. Varmistimme, että olemme juhlatalossa, ja näin kuulemma oli asia. Meidät toivotettiin tervetulleiksi - ählän-wa-sählän - ja ohjattiin olohuoneeseen, missä vieraat seurasivat hehtaarikokoiselta ruudulta Mr Beanin kommelluksia kesälomalla Ranskassa. Lapset seurasivat samaa elokuvaa tyynyillä maaten ja hysteerisesti nauraen. Isäntä tarjoili juomia ja syötävää. Huoneessa oli vain pieniä lapsia, mutta isommat olivat tietysti jossakin muualla, sillä tiesin Bettinan nähneen elokuvan jo aiemmin.
Katselimme aikamme Beanin tölväilyjä, ja vitsailin Sonjalle, että olemme luultavasti väärissä bileissä, kun lapsista ei näkynyt vilaustakaan. Lopulta tyhjensimme lautasemme, päätimme etsiä itse lapset ja lähteä. Kurkistelimme toisiin huoneisiin, mutta muita lapsia ei koko talossa näkynyt. Löysimme sitten isännän, joka ei tuntunut myöskään tietävän kenen lapsista oikein puhumme. Ehkä jossakussa toisessa talossa. Totesimme siis olevamme ihan oikeastikin väärillä synttäreillä. Arabityyliin vieraanvarainen isäntä vain vakuutteli, ettei mitään ongelmaa ole - mish mushkilee - ja toivotteli meidät tervetulleiksi jäämään juhliin. Tajusin, että oli muslimien uskonnollisen juhlan aika, ja he ajattelivat meidän tulleen tervehdyskäynnille sen vuoksi. Luikimme noloina ja naureskellen tiehemme. Olimme sentään oikealla kadulla.
